Herra Alfred, 3v.

Järkyttävää! Herra Alfred on jälleen vuoden vanhempi ja täyttää jo kolme! Nopeasti on jälleen vuosi kulunut. Tapamme mukaisesti otimme poseerauskuvan takan päältä jatkoksi menneiden synttäreiden kollaasiin.

Brittiläinen lyhytkarva kehittyy hitaasti ja pientä muutosta vuodentakaiseen saattaa ehkä havaita, muutos ei kuitenkaan ole niin suuri kuin vuosi sitten. Turkki näyttää kyllä jo vähän siltä, että ensimmäistä pesua pitää varmaan tosissaan harkita Alfredin ollessa kolmevuotias.

Synttäripäivänä ei pesuhommiin kuitenkaan ruveta, vaan vietämme päivän leikin ja hyvän ruuan (tonnikalaa ja tuijottavia pikkukaloja) merkeissä. Pitäähän tuo pesu muutenkin suunnitella perinpohjaisesti ennen kuin ruvetaan hutkimaan. ;)

"Sä kyllä otit tällaisen kuvan jo vuosi sitten.."

Kaksivuotiaana Alfred: 
* oppi antamaan high fiven
* oppi (ainakin melkein) kahden tassun läpyn
* leikki paaaaljon naruleikkejä
* metsästi salamannopeasti ötököitä ja (pikku)kärpäsiä
* opetti Mimmin maukumaan ihmisille ruuan/leikin/rapsutusten toivossa
* kiusasi Mimmiä
* sai tuta Mimmin raivon kiusattuaan tätä
* on nukkunut alakerrassa, yläkerrassa, mahallaan, selällään, kyljellään, toisella kyljellään, mamin vieressä, isin vieressä, peiton alla, peiton päällä, kopassa, sohvalla, sängyssä, lattialla, matolla, tuolilla, ränkyllä, kiipeilypuussa (vanhassa ja uudessa), vaatekaapissa ja ties missä..
* naukui triljoona kertaa
* on leiponut mamin mahaa ainakin triljoonabiljoona kertaa
* on kehrännyt itsensä ja mamin uneen ties kuinka monta kertaa
* pysyi terveenä ja mikä ihaninta,
* kasvoi yhä rakastettavammaksi.

"Mitä sä miespalvelija nyt oikein yrität..." :D

Hyvää synttäriä, herra Alfred-rakas! <3

Vanhassa lelu parempi

Takkakausi on tällekin syksylle korkattu ja samalla kissat saivat jälleen pääsylipun takan päälle, kämpän parhaalle paikalle. (Mimmi tosin on päässyt privaattipaikalleen koko ajan kiipeilypuun kautta hypäten, mutta Alfredin akrobatiataidot eivät riitä moiseen ilmalentoon.) Yläilmoissa on edelleen hauska leikkiä samoja leikkejä kuin aiemminkin; tällä kertaa kaivoimme linnun jemmalaatikon pohjalta.

"Nuuh, miten lintu voi pölyyntyä?"

Kauaa ei Mimmi kuitenkaan saanut lintua nuuhkia, kun Alfred tuli ja omi leikkihetken itselleen.

"Ei taas tätä..."

Pahin rallitus oli tässä kohtaa jo takanapäin, joten kuvista välittyy "vaihteeksi" brittiläiseen tyyliin rennonletkeää leikkimistä..

"Ei oo pölynen, tää on hyvä!"

Kuinka solmuun voi kissa itsensä saada onkilelun kanssa? :D

"Hyvin solmuun, nähtävästi. Jaaha, mulle ehkä jo riittiki tää leikki."

"Krääh, se oli mun selän takana!"

"Oho, tassut tyhjänä. Ei se naru aina meekään solmuun!"

Tässä kohtaa meno oli sen verran raisua, että Mimmi päätti vain pitää takkaa pystyssä. Olisihan se kamalaa, jos se kaatuisi!

Alfredin leikkihetki alkoikin olla jo loppusuoralla. Selän alle jäänyt lintu ei paljoa häirinnyt, kun unihiekka painoi sitäkin enemmän silmissä..

"Veisitkö linnun jo takas jemmaan, mua unettaa?"

Ja minähän vein. Alfred jäi uneksimaan, kuinka onnistuisi salaa pudottelemaan lelujaan takan rakoseen, sinnehän se lintukin aina menee, vuodesta toiseen... ^.^

Hauk!

Satu
Eräänä päivänä kaukaisessa talossa, vihreän pellon laidalla, ison kiven takana, pikkuisessa kylässä, tapahtui kummia. Kuin tyhjästä taloon oli ilmestynyt kaikkea jyrsivä, palasia nakertava pikku naskalihammas..

"Kukahan on haukannut kasviani?" kysyi talon emäntä varovaisesti. 

 "En minä", pikku Tiikeri sanoi.

 "Enkä minä. Olisiko pikkukärpäsillä ollut nälkä?", virkkoi Alfred-apina.

"Kukahan on puraissut palan verhonarusta?" jatkoi emäntä. 

 "En minä", Tiikeri kujersi.

"Enkä minäkään. Isäntä varmaan kiskaissut siitä liian lujaa", apina sanoi.

"Kuka nakertaa laturinjohtoani?", huutaa jo vihreän pellon laidalla sijaitsevan talon kohta vihastunut emäntä.

 "Älä nyt, en minä ainakaan", Tiikeri jo melkein uikutti.

 "Enkä minä! Hiiriäkö täällä asuu?", apina sanoi.

Vaan silloin kuului kiljaisu, kun pikkuisessa kylässä asuvan emännän sormesta hauk-haukattiin palanen!!

Syytön oli pikku Tiikeri, nuollessaan vain omia tassujaan. Apina sen sijaan...

 ...haukkasi palan kasvista, joka maistui pahalta,

...demonstroi, kuinka haukkasi verhonarun muovitöpsylää, jonka palaset jätti nätisti odottamaan löytäjäänsä,

...tunnusti lopulta syyllisyytensä myös laturijohdon imeskelyyn. Kaukaisen talon emäntä vihreän pellon laidalla oli niin hiiltynyt, että Apina katsoi parhaakseen liueta paikalta vähin äänin sormesta haukkaamisen jälkeen. "Ehkä menin liian pitkälle", apina tuumi mennessään ja päätti olla puraisematta ihmisiä enää koskaan ikinä milloinkaan.

Viikkoa myöhemmin kaukaisessa talossa, vihreän pellon laidalla, ison kiven takana, pikkuisessa kylässä, emäntä huokasi helpotuksesta syvään. Apinan haukkaama sormi ei ollut osoittanut tulehtumisen merkkejä, vaikka iho lävistyikin. Apina ja Tiikerikin huokaisivat samassa kuorossa ja jatkoivat sen jälkeen leikkejään.

Sen pituinen se!

 HAUK!

(Tarinan pohjana lapsuudenaikainen kirja, jota luin pikkuveljelleni: Colin West, "En minä", apina sanoi. En nyt vain ihan muista, miten juoni siinä tarkalleen ottaen meni. Tämä meidän versio on osittain tosi. ;) )